En ole ennenkään voinut ymmärtää sotia ja toisten tietoista satuttamista, ympäristön tuhoamista, kaiken rakennetun hajottamista mutta nyt äitinä väkivalta- ja sotauutiset saavat minut voimaan pahoin. Fyysisestikin. Saan kylmiä väreitä, kun ajattelenkin entistä työtoveriani (maasta, joka ei ole sotinut omalla maaperällään vuosisatoihin, muualla kyllä), joka perusteli sodat täysin hyväksyttäviksi. Pyörittäväthän ne taloutta, kun pitää ostaa aseita ja rakentaa uudelleen. Ajattelen isovanhempiani ja miten he ovat sodasta selvinneet. Miten naiset ovat hoitaneet kotirintamalla kaiken. Mitä miehet ovat joutuneet kokemaan ja näkemään. Lapset itkevät. Miksi samaa tehdään maailmassa yhä edelleen? Inhimillistä kärsimystä. Resurssien tuhlaamista. Isottelua.
Kauppaan menen ovesta, johon ei ole ripustettu lööppejä, ettei tarvitse lukea kaikesta siitä silmittömästä pahasta, jolla lehdet tekevät rahansa. En enää katso televisiota ehkä juuri kuuntele radiotakaan. Uutiset luen lehdestä ja jätän pahat asiat lukematta. En halua enää kuulla, en nähdä. En pelotella itseäni. Kammoan aikaa, jolloin lapseni oppivat lukemaan.
Ei silmien sulkeminen pahaa estä.
Miten voi suojella lapsiani sotaleikeiltä, pyssyiltä, satuttamiselta? Miten opettaa pientä puolustamaan itseään ilman, että käy toiseen käsiksi? Voiko kaiken väkivallan välttää vain väistämällä? Tarvitseeko kaikessa kilpailla?
Miten rauhan saa istutettua lapsiin?
No comments:
Post a Comment