 |
| Annan V:n räplätä usein kännykkääni. Usein hän löytää siltä juttuja, joita en ole edes itse huomannut. Tuntuu, että hän on oppinut löytämään kameran ihan itse. |
Nyt kuulostaa juuri niin opettajamaiselta kuin olenkin:
lasten kanssa usein soi sisäinen opetussuunnitelma.
Jos saisi kerran viikossakäytyä lasten kanssa uimassa.
(ehkä kerran parissa viikossa ollaan päästy paitsi tällä ja viime viikolla ollaan jo käyty yhteensä neljästi, kun on ollut auto käytössä)
Talvella harjoitellaan hiihtoa ja luistelua vuoropäivinä.
(noin kahdesti viikossa kumpaakin)
Jos tänään maalataan, huomenna voisi muovailla, sitten piirtää.
Leivontapäivä, kerhopäivä, temppujumppa, painisalijumppa...
Samaan aikaan yritän vaientaa suorittamisääntä ja koetan mennä fiiliksellä.
Mutta kun silloin ei tunnu saavan mitään aikaiseksi ja ei E nyt kuitenkaan pyydä päästä hiihtämään saatu luistelemaan, kun harjoittelu kuitenkin on sellaista muksahtelua.
(onneksi saadaan tehtyä helposti luistelutreffejä naapurien kanssa ja hiihtämäänkin on päässyt ihan ovelta)
Kenen tarpeisiin tämä nyt sitten vastaa?
Onhan lapsella tarve päästä liikkumaan ja uuden oppiminen on nopeaa.
Paljonko on äidin halua päästä kotoa ulos, ja halusta opettaa ja siirtää osamiista eteenpäin. Kuvitelmaa, että lapset tykkää samasta kuin minä.
Vai oppimisen mahdollistamista.
***
Kuulostaa ihan joltain kasvatustieteen portfoliolta kohta.
6 comments:
Kait se on opettajuudesta riippumaton juttu, joka on vanhemmilla aina ollut ja joka on tarpeellinen. Lapsilleen tahtoo opettaa taidot, joita hän elämässään (kukaties) tulee tarvitsemaan, ja siinä väistämättä tarvitaan toistoa ja RYHTYMISTÄ.
Ja mielellään opettaa niitä juttuja, joita itse pitää tärkeänä. Siis ei välttämättä tule opettaneeksi miten hiustenkiharrinta käytetään, vaan vaikkapa kirjaston luokitusjärjestelmän tai astianpesukoneen korjauksen. Tai päin vastoin. Ehkä siihen juttuun kuuluu sekin, että tavallaan "kouluttaa" lasta osaksi omaa perhettä. Ja kaikissa perheissä on tapoja ja tekemisiä, jotka ikään kuin kuuluu osata?
Tunnistan itsestäni hyvin usein ajatuksen Pitäisi enemmän... askarrella, ulkoilla, hiihtää, luistella, uida, pelata, leikkiä, leipoa jne jne :) Ja argh mikä riittämättömyyden tunne tämän takana kaikaa :)
Mä olen ammatiltani lastentarhanope ja tunnistan myös tuon ajatusmallin enemmän kuin hyvin. Mutta mun mielestä siinä on myös paljon sitä, en jaksa olla kaikkia päiviä kotona leikkimässä. Lapsi kyllä oppisi siinä tarvittavat taidot ja tiedot, mutta mun pää ei kestä. Mun pää tarvitsee vaihtelua, suunnitelmia ja ennenkaikkea jotain muuta kuin leikkimistä. Leikkiä jaksan maksimissaan muutaman tunnin päivässä. Siksi suunnittelen kaikkea muuta hauskaa tekemistä.
Jatkan: siis pointti oli se, että kaikilla on mukavampaa, kun äidillä on mukavampaa.
Ja kyllähän sitä lapset tosiaan kasvatetaan perheen toimintamallien mukaisesti. Jotkut vanhemmat puuhaa, jotkut katsovat telkkaria.
Toi oli hyvä ajatus, että kasvatetaan osaksi perhettä. Ja samalla tulee itsekin ryhdyttävä sellaisiin asioihin, joihin on ennen vain aikonut ryhtyä :)
Todellakin, kaikilla on kivempaa, kun äiti viihtyy ja viipottaa.
Ennemmin puuhaohjelmaa kuin telkkua, niin itselle kuin lapselle. Ei ainakaan minua haittaa, että on ihan pihalla telkkukeskusteluista eikä varmasti tee kyllä pahaa lapsillekaan.
mulla oli ihan samanlaista omien lasten ollessa pienia,ma halusin niiden oppivan kaikkea mahdollista ja usein veti itsensa ihan puhki.mutta ma todella nautin siita kaikesta itsekin ja toivottavassti lapsetkin.ja jo enenn kuin omia lapsia oli tuli jo sunkin kanssa puuhattua kaikenlaista,kai sita halusi siirtaa ja opettaa sulle niita juttuja joita tiesin etta oma aitisi ei sulle opeta ja painvastoin sun aitisi opetti mun lapsille jotain muuta. se on vahann isompi rinki taa koko juttu.siksi musta oliskin kiva jos te asuisitte lahempana jotta ma saisin touhuta sun lapsien kanssa nyt vuorostaan.
Post a Comment