Eilen opin jotakin itsestäni.
Illalla soitin työmatkalla olevalle miehelleni ja kerroin päivän kulusta hänen lentokentälle viemisensä jälkeen. Käytiin lasten kanssa heidän ukkinsa luona ilostuttamassa ja syömässä herkkupihvit. Siitä suuntasimme Kallioon V:n kummitädin, Frankly my Dearin Suvin, luo. Istuttiin ihanan teen, kotitekoisten karjalanpiirakoiden, kuivahedelmien ja pähkinöiden äärellä, katseltiin lasten kohellusta ja päivitettiin kuulumiset. Kerroinpa vielä erikoisiltapuuhista nettivideoiden parissa.
Ihan kuin tapahtuma olisi ollut merkityksetön, unohdin ihan kertoa, että jäätiin autolla jumiin Kalliossa.
Luonnollisesti kadunvarsiparkit olivat täynnä autoja ja lunta. Onnistuin kuitenkin läytämään parkkiksen ihan läheltä ja tuuppasin auton siihen. Sainkin auton puoliksi ruutuun ja sitten alkoi kitkat sutia alla. Ehdin hädin tuskin jäädä jumiin, kun paikalla oli jo salskea ja mukava nuorimies tuuppimassa autoa takaisiin tielle. Ei irronnut. Soitettiin kummitäti apuun ja mies huikkasi vielä toisen kaverin avuksi. Siitä se muutaman yrityksen jälkeen heilahti liikkeelle. Tuli niin hyvä mieli ulkopuolisten pyyteettömästä avusta, että unohdin tarjota miehille tuliaismangoja kiitokseksi.
Ennen olisin ollut tässä tilanteessa ihan paniikissa ja hätäillyt saman tien. Soittanut varmaan miehelle hätäpuhelun (lentokoneeseen?). Nyt sitä vaan ajatteli, että jaahas tässä ollaan ja tästä selvitään taas. Kyllä tuo tilanteessa rauhallisen ihmetteleväisenä säilynyt takapenkin väki on kai laittanut elämän heittämät kierrepallot oikeaan mittakaavaan.
Jos sitä jostain tilanteessa häkeltyi, niin ihmisten avuliaisuudesta ja hyväntuulisuudesta.
Ja jäi vähän sellainen olo, että sai olla se neito pulassa, joka muitta mutkitta ja pelastettiin.
Lämmitti kyllä hieman sydäntä.
***
Meidän perhe ei ole tainnut olla missään muualla lumihangessa jumissa kuin Helsingin kantakaupungissa. Ovat nuo kaupunkimaasturit kai sitten talvella ihan oikeutettuja kaupunkiautoja.
***
Niska on ihan jumissa. Tänään ei punnerreta kyllä yhtäkään punnerrusta.
Illalla soitin työmatkalla olevalle miehelleni ja kerroin päivän kulusta hänen lentokentälle viemisensä jälkeen. Käytiin lasten kanssa heidän ukkinsa luona ilostuttamassa ja syömässä herkkupihvit. Siitä suuntasimme Kallioon V:n kummitädin, Frankly my Dearin Suvin, luo. Istuttiin ihanan teen, kotitekoisten karjalanpiirakoiden, kuivahedelmien ja pähkinöiden äärellä, katseltiin lasten kohellusta ja päivitettiin kuulumiset. Kerroinpa vielä erikoisiltapuuhista nettivideoiden parissa.
Ihan kuin tapahtuma olisi ollut merkityksetön, unohdin ihan kertoa, että jäätiin autolla jumiin Kalliossa.
Luonnollisesti kadunvarsiparkit olivat täynnä autoja ja lunta. Onnistuin kuitenkin läytämään parkkiksen ihan läheltä ja tuuppasin auton siihen. Sainkin auton puoliksi ruutuun ja sitten alkoi kitkat sutia alla. Ehdin hädin tuskin jäädä jumiin, kun paikalla oli jo salskea ja mukava nuorimies tuuppimassa autoa takaisiin tielle. Ei irronnut. Soitettiin kummitäti apuun ja mies huikkasi vielä toisen kaverin avuksi. Siitä se muutaman yrityksen jälkeen heilahti liikkeelle. Tuli niin hyvä mieli ulkopuolisten pyyteettömästä avusta, että unohdin tarjota miehille tuliaismangoja kiitokseksi.
Ennen olisin ollut tässä tilanteessa ihan paniikissa ja hätäillyt saman tien. Soittanut varmaan miehelle hätäpuhelun (lentokoneeseen?). Nyt sitä vaan ajatteli, että jaahas tässä ollaan ja tästä selvitään taas. Kyllä tuo tilanteessa rauhallisen ihmetteleväisenä säilynyt takapenkin väki on kai laittanut elämän heittämät kierrepallot oikeaan mittakaavaan.
Jos sitä jostain tilanteessa häkeltyi, niin ihmisten avuliaisuudesta ja hyväntuulisuudesta.
Ja jäi vähän sellainen olo, että sai olla se neito pulassa, joka muitta mutkitta ja pelastettiin.
Lämmitti kyllä hieman sydäntä.
***
Meidän perhe ei ole tainnut olla missään muualla lumihangessa jumissa kuin Helsingin kantakaupungissa. Ovat nuo kaupunkimaasturit kai sitten talvella ihan oikeutettuja kaupunkiautoja.
***
Niska on ihan jumissa. Tänään ei punnerreta kyllä yhtäkään punnerrusta.
1 comment:
Mun mielestäni tämä on hyvä esimerkki, millaista elämä Kalliossa parhaimmillaan on. Täällä on paljon muutakin kuin mitä vanhentuneet käsitykset puliukoista ja lähiräkälöistä antaa ymmärtää. 7 Kalliossa vietetyn vuoden jälkeen olen täällä kohdannut juuri oikeanlaista yhteisöllisyyttä ja huomaavaisuutta.
Esimerkkinä kerron tarinan viime kesältä, kun löysin täältä kadulta kännykän. Jäljitin puhelimen omistajan soittamalla ensin puhelimesta "Äiti" nimellä tallennettuun numeroon. Äidin kautta löytyi Olli, puhelimen omistaja. Soitin Ollin tyttöystävälle Johannalle. He asuivat tässä ihan lähellä, ja Olli sanoi tulevansa alaovelleni 10 minuutin kuluttua hakemaan puhelimen. No ei Olli oikeasti olisi tarvinnut kuin 5 minuuttia, mutta halusi 5 ekstraminuuttia aikaa hakea kaupasta suklaarasian minulle kiitokseksi.
Eikä tämä nyt mitenkään Kallioon sidottu tapahtuma ollut, voisi tapahtua jossain muuallakin, mutta tapahtumapaikkana tässä kyseisessä nyt vain sattui olemaan Kallio. Eli ei pelkästään pahaa näillä kulmilla...:)
Post a Comment