Ei niitä hankita, niitä saadaan

Elämme jännittäviä aikoja.
Koko ajan odottaa, että jotakin tapahtuisi, osuisi kohdalleen.
Jokin käänne.
Tuntemuksia on mutta se varmistus pitäisi saada.

Koko ajan toivoo.
Miettiin millaista elämä olis sitten, kun...
Ja kun mitään ei kuulu, on pettynyt.
Siinä hajalla olemisen rajalla.
Samalla, kun on ihan fiiliksissä ja suunnittelee.

Tarpeeksi kokemusta on itselläkin niitä tuntemuksista, kun yrittää saada lasta, että uskaltaa verrata asunnonvaihtoa samoihin fiiliksiin. Siis tottahan ihmiselämää toivoessa eletään eri potenssissa mutta tunnistan samoja fiiliksiä.
Vuoristorataa.

Mitä jos taaskaa ei natsaa?
Tämäkin puhelinsoitto koskee jotakin muuta.
Moniko on käynyt katsomassa ilmoitusta?
Tapahtuis jo jotakin.
Mitä, jos joku tekee meitä paremman tarjouksen ja saa sen mitä mekin haluamme?
Jos joku ehtii myydä omansa ennen meitä ja pääsee otamaan unelmakotimme?
Miksi kukaan ei tullut näyttöön?
Ja jos me se saadaan, niin mitä jos kuntotarkastuksessa ilmenee jotakin?
Jos meidän asunto menee ja se toinenkin on mennyt? Kelpaisikohan joku muu tilalle?

Onneksi on muitakin suunnitelmia muhimassa niin ei ehdi tätä ihan ainoastaan murehtia.

En edes uskalla vielä suunnitella keittiöremonttia.
En edes katsella sillä silmällä keittiöitä.
En suunnitella sisustusta.

Mutta monen jossin päässä, jos saamme talon, jostain rahaa ja päädymme rakentamaan haaveilemani ulkosaunan, tulee sinne tällainen; Pieni pala tallessa -blogin pitäjällä on täydellinen visio kotikylpylästä.
Ihan jotakin muuta.
Palanen Japania pääsisi kotiimme.
Unelma.