Kunnon perheessä on koira

Näin oli ystävä kuullut.

Kunnon perheestähän meillä ei muuta puutukaan, kun on jo tyttö ja poika!

Me aikuiset ollaan allergisia ja siksi kasvaessamme meillä ei ole ollut (karvaisia) lemmikkieläimiä. Lääkäriuskon horjumisen ja siedätysohjeiden myötä olen herkutellut ajatuksella, että meilläkin voisi joskus olla lemmikki. Eläimet näyttävät avaavan ihmisistä ihan uusia puolia, herkistävät, opettavat hoitamaan, osoittamaan hellyyttä ja rakkautta, rauhoittavat tavallaan. Oltaiisiin kyllä niin tuollaista terapiaa vailla.

Mutta ei ole leikin asia ottaa elävä otus vastuulleen. Voitaisiinko me tarjota sille hyvä elämä? Mitä jos siedätys ei onnistuisikaan? Olen kuullut, että opaskoirat tarvitsevat lakoteja. Onko siitä meille mahdollisuus ensin osa-aikaiseen lemmikillisyyteen...

Onneksi lapset eivät tällaisia pohdi!
Meille muutti viime viikolla Ammi-koira. Viikko sitten E kertoi Ammin olevan hänellä sylissä. Ammi saa paljon rakkautta (ja ruokaa), lukuhetkiä, kylpyjä, rasvausta, hampaiden puhdistustikkuja ja se nukkuu aina isin sängyssä. Se on käynyt hoidossa ja ravintolassakin. Ammin pissahätään vedoten uhmaikäiselle saa ulkovaatteetkin päälle ajatustakin nopeammin, ilman ankeriaskohtausta.

Ammin ilmestymisen jälkeen meillä on vieraillut myös useampi kissa kirjan kuvista hellästi nostettuna. Milou-koira Tintti-puserosta, ja maltaita syövä hevonen.

Hoivakausi menossa. Äidille meinaa kyynel kirvota tätä suloisuutta katsellessa.

...ja vauhtikausi. Tästä äidille kirpoaa ennemmin hiki!